maanantai 30. syyskuuta 2013

Ovatko messut jo "menneen talven lumia" vai löytyykö lisäarvoa?


Blogi alihankintamessuilta

Edelleen piparikakkumuotteja odotellen

 

Peräti 16 700 kävijää tutustui Tampereen messu- ja urheilukeskuksessa Alihankinta 2013 –tapahtuman antiin.  Vaikka pari kollegaa on tänä vuonna todennut muista messuista, että olipa siellä-ja-siellä jotenkin niukasti näytteilleasettajia ja kävijöitä, alihankintamessut mennä porskuttaa rinta rottingilla ihan omassa sarjassaan. Se on yhä edelleen läpileikkaus suomalaisesta alihankintateollisuudesta – ja Pohjois-Karjalan yritysten kannattaa ehdottomasti olla tässä kärkikaartissa mukana.

Mikä sitten vetää ihmisiä Tampereelle ja alihankintamessuille? Tuskin sentään musta makkara – saahan sitä kaupasta muuallakin. Näinä virtuaalisen viestinnän aikoina on mahdollista kilauttaa kaverille, heittää sähköpostia, tarinoida videoneuvottelussa, ja raportoida tekemisistään ja tekemättä jättämisistään sosiaalisen median sovellusten välityksellä. Mutta mikään ei kaikesta huolimatta korvaa ihmisten kohtaamista kasvokkain. On se vaan niin mukava saada puhelinäänelle tai chattikanavan viestijälle kasvot, paiskata kättä ja jutella ”ihan livenä”.

Tässä varmaankin piilee se lisäarvo, jota onnistuneet ammattimessut voivat jatkossakin messuesittelijöille ja –vieraille antaa. Alihankinnassa on kyse toki tuotteista mutta myös palvelusta, ja kaupankäynnin toteuttamiseen tarvitaan luottamusta. Uskon, että sitä syntyy parhaiten silloin kun tutustutaan ja keskustellaan niin että ollaan yhdessä läsnä ja ajatuskin on mukana.

Voisiko messut siirtyä virtuaalisiksi? Voi toki, ja onhan sellaisia Suomessakin ollut. Itse kävin muutama vuosi sitten virtuaalisilla messuilla, mutta kyllä vierailu oli kokemuksena selvästi karumpi kuin oikeat messut. Ei pelkästään siksi, että en ”päässyt” minnekään toimistopöydän takaa. Jotta messuille kirjautuminen onnistui, tarvitsin mikrotuen apua selainongelman selvittelyyn. Eikä osastoilla käyntikään sujunut mutkattomasti. Odotan edelleen niitä piparikakkumuotteja, jotka minun piti saada käytyäni yhdellä osastolla virtuaalisesti ja annettuani virtuaalisen käyntikorttini ja chattailtyä aikani kirjallisesti virtuaalisen näytteilleasettajan kanssa.

Onko Pohjois-Karjalan yhteisosastolle tarvetta jatkossa? Tämän vuoden yrityksistä leijonan osa on jo ilmaissut halunsa olla mukana ensi vuonnakin, joten tästä voi päätellä että ”kyllä on”! Yritysten yhteisessä esiintymisessä on sellaista voimaa, että sitä ei kannata hukata. Jos yhteisosasto sattuisi purkautumaan, olisi tuolle A-hallin huippupaikalle ottajia jonossa. Ja takaisin ei ikinä enää samalle paikalle päästäisi – jos nyt messuille ylipäätään enää mahduttaisi mukaan ollenkaan.  Lisäksi pois jääminen olisi huono signaali alihankinta-alan uskottavuudesta ja tulevaisuudesta Pohjois-Karjalassa: poissa messuilta – poissa maailman kartalta, kenties?




Pohjois-Karjalan yhteisosaston toteutuminen toki tarkoittaa sitä, että mukaan on lähdettävä riittävästi yrityksiä. Jos jollekulle on herännyt jonkinasteinen ajatus, että voisi ehkä harkita osallistumista syksyllä 2014 Pohjois-Karjalan yhteisosastolle, Tiedepuistoon voi ottaa yhteyttä jo nyt. Joka vuosi yhteisosastolle on mahtunut myös muutama uusikin yritys.

Seuraavat alihankintamessut ovat ”Mansessa” 16. – 18.9.2014. Pidetäänhän huoli yhdessä, että ”Pohjois-Karjalasta kajahtaa” myös näillä messuilla!


Soile Asikainen
 
Kirjoittaja on Joensuun Tiedepuiston viestintäkoordinaattori.

maanantai 23. syyskuuta 2013

3000 palan sininen palapeli


Blogi alihankintamessuilta
 
”Onko ne siellä, onko?”, ajattelin samalla kun kiiruhdin ripein askelin ja harmaalla betonilattialla lojuvia muovin kappaleita väistellen kohti A-hallia. ”Kyllä! Kattoripustukset ovat paikallaan aivan niin kuin pitääkin! Ja seinätkin ovat pystyssä! Spottivaloja ja sähköjäkin näyttää olevan paikallaan. Lopputarkastusta kehiin ennen kuin asiakkaat tulevat!”, huokaisin helpottuneena mielessäni.

Tästä se taas lähtee: alihankintamessut Tampereen Messu- ja urheilukeskuksessa! Odotettavissa on kolme – syksyn viilenevästä säästä huolimatta - lämmintä messupäivää tällä viikolla tiistaista torstaihin. Siitä lämmöstä pitävät huolen kuvaannollisesti piirua vaille 1000 näytteilleasettajaa, toivon mukaan noin kuusitoista tuhatta messuvierasta sekä konkreettisesti suunnaton joukko valoja ja muita lämpöä säteileviä teknisiä vempaimia. Mukana tässä vireässä joukossa on myös noin 30 tarmokasta yritystä ja organisaatiota Pohjois-Karjalasta. Näiden yritysten yhteinen osasto on A-hallin sisäänkäynnin välittömässä läheisyydessä, paraatipaikalla. Tänä vuonna alihankintamessut täyttää 25 vuotta, ja Pohjois-Karjala on ollut mukana messumenossa aivan ensimmäisestä vuodesta lähtien.

Mikäs rooli Joensuun Tiedepuistolla ja minulla tässä kuviossa sitten on? Joensuun Tiedepuisto Oy tarjoaa palvelun, jossa se kokoaa yhteisosastolle tulevat yritykset omille osastopaikoille ja hoitaa kaikki puitteet (yleisilmeen, rakenteet, sähköistyksen, valaistuksen, siivouksen jne.) valmiiksi yritysten puolesta kunkin yritykset omat tarpeet huomioiden. Jos olet joskus pähkäillyt, mitä Tiedepuiston rooli sillanrakentajana oikein tarkoittaa, niin tässä se toteutuu käytännössä - hyvin pienessä mutta konkreettisessa mittakaavassa. Yhteisosaston kokoamisessa Tiedepuisto toimii kokoavana voimana, kerää mukaan lähtevät yritykset yhteen, selvittää kunkin tarpeet ja toiveet, ja välittää nämä tiedot eri palveluntuottajille sekä siirtää tietoa näiltä yrityksille päin.  Tämä palvelu kuuluu yhtenä hyvin pienenä osana meidän liiketoiminnan kehittämispalveluihin.

Tiedepuistossa tätä yhteisosaston kokoamista hoidan käytännössä minä. Olen siis ikään kuin henkilötasolla se välittäjä ja sillanrakentaja yritysten ja yhteisosaston toteutukseen tarvittavien palveluntuottajien välillä. Melkoinen ”välvouhka” tässä hommassa saa ollakin! Istahdin tänään erään osaston reunalla nököttävälle baarijakkaralle tätä asiaa miettimään samalla kun hörpin repusta kaivamaani vauhtihirmun pillimehua.
 
 

Vertaisin yhteisosaston kokoamista 3000 palan palapeliin. Sellaiseen, jossa puolet kuvasta on turkoosin väristä merta ja puolet heleän sinistä taivasta. Kuvassa näkyy vasemmassa yläreunassa kaartelevan lokin silhuetti, ja horisonttiviivan tuntumassa aavistuksen kuvan oikealla laidalla on traktorin takarenkaan kokoinen saari, jossa kasvaa hiukkasen oikealle kallistuva palmu. Kuva on selvä, mutta edessä oleva urakka melkoinen. Enkä liioittele yhtään, sillä yhteisosastolla on yrityksiä yksilöllisine toiveineen kuitenkin edellä mainitsemani noin 30 ja neliöitäkin alueella noin 370.

Kokoamishomma käynnistyy helmi-maaliskuun taitteessa alkuvalmisteluilla yhteistyössä Tampereen Messujen kanssa. Sitten alkaa yritysten kokoaminen mukaan markkinointi- ja myyntityötä tehden. Pala palalta kuva alkaa hahmottua ja palaset loksahdella paikoilleen. Vuosien varrella on takkiin tarttunut paljon hiljaista tietoa, mikä helpottaa työn tekemistä: olen ollut näytteilleasettajana mukana alihankintamessuilla liki 10 kertaa, ja tänä vuonna on minulla jo seitsemäs kerta koota Pohjois-Karjalan yhteisosasto. Samalla on kuitenkin varottava ”messujen déjà-vu –tunnetta” eli sitä, kun on olevinaan tehnyt jonkin asian mutta se liittyikin viime vuoden messuihin. Tai sitä edellisiin.

Lopulta on edessä viimeinen messurakennuspäivä, jolloin oma työni ennen messuja on hikistä loppukiriä vaille valmis. Kun olen käynyt rakennepiirustukset läpi, on vain kärsivällisesti odotettava asiakkaiden saapumista. Iltapäivällä kahden paikkeilla heitä alkaa pikkuhiljaa ilmestymään messuhalliin laittamaan omia osastojaan esittelyvalmiuteen. Viimeiset saapuvat illalla. Päivän aikana sanotaan muuten aika monesti ”Terve, terve, täällä sitä taas ollaan!”.  

Tänäkin vuonna ravasin iltapäivän ja illan mittaan lukemattomia kertoja eri puolilla messuhallia: hain taulukoukkuja tai sopivaa teippiä, etsin lainaksi akkuporakonetta, autoin otsalautatekstien tilaamisessa, tarkistin osastonumeroiden kylttejä, johdattelin asiakkaita sinne ja tänne lisäpalvelujen äärelle ja vaikka mitä. Lisäksi soittelin sähköasentajalle varmaan yli kymmenen kertaa. Henkilökohtainen ennätys tuon ravaamisen suhteen tuli muutama vuosi sitten, kun askelmittarin mukaan marssin messuhallissa piirun yli kymmenen kilometriä. Silloin tosin oli ”yhteisosaton satelliittiosasto” naapurihallin puolella. Pohkeiden jomotuksesta päätellen tämän vuoden kilometrimäärä taitaa tosin olla lähellä tuota ennätystä.

Kun ilta tänään viimein koitti, saatoin todeta hiukan väsyneenä mutta silti innoissani messuhallin odottavaa tunnelmaa aistien, että sirkus on saapunut taas kaupunkiin. Sytyttäkää huomenna aamulla kohdevalo, päräyttäkään rummut soimaan ja vetäkää esirippu sivuun – me olemme valmiina!

 
Soile Asikainen


Kirjoittaja on Joensuun Tiedepuiston viestintäkoordinaattori.

maanantai 9. syyskuuta 2013


Hautomoblogi: Virkamiehen raskaat huvit

Maanantai 9.9.2013

Heräsin aamulla omituisen onnellisena. Ensin mietin, että näen unta, mutta olinkin reaalimaailmassa onnellinen. Töihin ajellessa aikuisikäisellä Ooppelilla pohdin tähän olotilaan syytä; olen useinkin hyvätuulinen, mutta mikä oli tämänkertaisen takana? Vastaus oli ilmeinen: onnistunut viikonloppu! Touhusin monenlaista: savottahommia (kuvassa onnellinen lautturi julman kuusen kanssa), sienestin (metsä on aivan täynnä haaparouskuja) ja paljon muita mukavia juttuja.


Ennen (lue: parikymmentä vuotta sitten) viikonloput menivät ihan muita juttuja tehdessä ja maanantait menivät niin sanotusti punaiselle ristille. Onko sittenkin niin, että jos viikonloppuna tekee jotain fyysistä työtä eikä liialti läträä oluttölkkien kanssa niin maanantaina on onnellinen automaattisesti? No ei. Kyllä tekemisen laatu ja määräkin siihen tietenkin vaikuttavat. Tai kenen kanssa sitä tekemistä tekee. Jos kaverina on mörököllikohtauksen saanut eukko, niin eipä naurata vielä edes tiistaina. Viime viikonloppu oli kelien osalta suorastaan loistava ja perhe huoltotiimillä vahvistettuna hyvätuulinen, joten kokonaisuudessaan mökkiviikonloppu jäi mieleen kesän mieluisena päätöksenä. Tällaisista viikonlopuista on hyvä elämä tehty! Toisaalta: vielä on kesää jäljellä!
Timo Ruohio
Kirjoittaja on Joensuun Tiedepuiston kehityspäällikkö 




maanantai 2. syyskuuta 2013

Hautomoblogi: Valonkantaja


Maanantai 2.9.2013

Istun työpisteen äärellä Oasiksen sinisessä salissa. Ulkona paistaa vettä; vielä on kesää jäljellä. Tämä oli hyvä päivä! Omien toimintamallien selkiyttämistä, pääomasijoittajan kanssa keskustelua (Averalle lobattiin J), innostuneita ihmisiä, uuden casen pohdintaa sekä asiakkaamme suuuuuren projektin myyntistrategian pohdintaa; semmoinen päivä on työn kannalta suorastaan loistava, miettii sen miten perin tahansa!

Hautomovalmentajan/mentorin/coachin/managerin (rakkaalla lapsella on monta nimeä) työ on paljon muutakin kuin palaverissa asiakkaiden kanssa istumista. Toki, tussitaulua kulutamme noin kahdeksan asiakaspalaverin viikkotahdilla, mutta palaverit eivät ole ainoat kalenterimerkinnät Outlookissa. Tätä kirjoitettaessa tälle viikolle on lukittu 16 merkintää, joista 8 on hautomopalavereita. Mukaan mahtuu niin UEF yrittäjyyspäivä kuin Yrityspalveluiden iltapäiväkin. Paljon tapahtuu, paljon saa innostua! Tämän monipuolisesti mukavan työn pohjan luo valmentajien aiemmat työurat ja kokemukset yrittäjyydestä; allekirjoittanut tuotannon automatisoinnin, kollega-Kari yritysrahoituksen ja konsultoinnin ja kollega-Ilpo sähköisen kaupankäynnin tiimoilta, Eero hoitaa byrokratian ja Elisa auttaa meitä tapahtumissajavaikkamissä ja on mukana 130% tehokkuudella. Työskentelemme avokonttorissa, jossa puhe pulppuaa ja naurukaan ei ole vieras ääni isojen ikkunoiden reunustamassa huoneessa!

Otsikko Valonkantaja kaipaa selvennystä. Olemme viimeisen parin vuoden aikana keskustelleet kymmenien eli satojen ihmisten kanssa hautomotoiminnasta ja yrittäjyydestä. Hautomo-sana on joidenkin mielestä terminä huono; asiakkaat hautautuvat hautomoon ja uusia termejä on tullut käyttöön. Takomosta Protomoon ja Kiihdyttämöstä Garageen. Kyse on samasta asiasta, termejähän löytyy. Kyllä meidän toimintamme kestää vertailun minkä tahansa toimijan rinnalla. Kysy vaikka keneltä. Mutta. Tarvitsemme Valonkantajia, ”meidän miehiä/naisia”, jotka uskovat uusien firmojen auttamisen olevan tärkeätä. Heidän avullansa ja vain heidän avullansa tämä onnistuu. Tällaisia ovat esimerkiksi Heikki Immonen (Karelia), Pasi Vahimaa & Jyrki Saarinen (UEF) ja lukuisat muut. Kiitos ja kumarrus teille!! Tästä kerron myöhemmin lisää! Jos kiinnostaa, niin googlatkaa Karelia ja Draft. Tai Jyrki Saarinen UEF.

Jos olet tänne saakka jaksanut lukea, niin varmaan mietit, että miksi tällaista tekstiä on kirjoitettu ja pitääkö vielä miten pitkään lukea, että päästään asiaan? Syy on hyvin itsekäs: haluamme entistä enemmän ja entistä soveliaampia asiakkaita Yrityshautomoon ja Joensuun Tiedepuistoon ja mitä enemmän meistä tiedetään, sitä paremmat mahdollisuudet onnistumme muuttamaan halumme tuloksiksi (insinöörimäistä ajattelua, myönnän). Meillä on nytkin hyviä asiakkaita, mutta kyllä meille muutamalle timantille on tilaa! Jos ja kun Yrityshautomo kiinnostaa, niin koputus olkapäälle ja salasana ”Hautomo, if you know what I mean”. Silmänvinkkaus siihen päälle niin tarjoamme ilmaiset kahvit.

Aiemmissa postauksissani on pohdittu uusien firmojen rahoitusta. Tänään olen enempi pohtinut sitä, miten saadaan valitut ongelmat ratkaistua, enkä ole niinkään vaivannut isoa päätäni sillä, mikä on valittu ongelma. Niitähän löytyy, jos kaivamalla kaivetaan. Tähän liittyvän T-paitatekstin näin Ilosaarirokissa viitisen vuotta sitten: ”Ei kannata ruveta pessimistiksi, ei se onnistu kuitenkaan”. MOT.

Timo Ruohio

Kirjoittaja on Joensuun Tiedepuiston kehityspäällikkö